Lähden siitä, että tässä viestissä ei tulla näkemään kynsiä, mutta ehkä senkin puolesta sekavia ajatuksia ja tajunnan virtaa. Tämä postaus ei myöskään tule olemaan hyvästi blogille, vaan ehkä enemmänkin selvennys siitä, etten tiedä missä vaiheessa pääsen käsiksi esimerkiksi koneella oleviin kuviini, sekä julkaisemaan niitä.
Viimeisen viikon aikana itsestäni tuntuu, että asioista niin moni on muuttunut, etten enää pysy perässä. Olen sanonut heipat -ja mahdollisesti hyvästit- työ-yhteisölle, joka on ollut osa elämääni viimeiset kuusi kesää, jossa maailman parhaat pomot ja työkaverit tekevät joka päivästä erilaisen. Olen sanonut heipat niin monelle kaverille ja ystävälle, etten enää pysy laskuissa mukana, halannut ja sanonut nähdään ehkä jouluna, tai viimeistään ensi kesänä. Olen pakannut kaksi matkalaukullista tavaraa mukaani ja muuttanut ne lentokoneella Tampereelta Pariisilaisen vanhan rakennuksen ylimpään kerrokseen, jonka ikkunasta sisälle kantautuu vastapäisen ala-asteen lasten huudot, mutta näköala kattaa vain sisäpihan kukkaistutuksineen, sekä vastapäisen rakennuksen rakennustelineet. Moni asia on muuttunut taas väliaiakisesti, enkä oikein vieläkään käsitä mitä tuleva vuosi tuo tullessaan.
Yliopistoon päästessäni tiesin haluavani lähteä vaihtoon, kun siihen mahdollisuus vaan tulee. Pariisiin hakiessani tiesin, etten todellakaan hae sinne helpoimpaan mahdolliseen kaupunkiin, mutta samalla tiesin hakevani paikkaan, joka on itselleni koti. Sanoilla on vaikea kuvailla sitä onnen tunnetta kun ensimmäisenä iltana kävelin vain tunteja ympäri Pariisia nauttien niistä paikoista, jotka kantavat tuhansia muistoja vuosien varrelta mukanaan. Moikkailen rappukäytävässä vastaantulevia naapureita, jotka nauraen toteavat mulle 'taidat olla juuri muuttanut tänne' kun en löydä pilkkopimeässä rapussa valokatkaisijaa. Ai, sen huomaa? Olen hoitanut erilaisia asioita tiistaista saakka ruksien to do -listalta yksitellen hoidettavia kohtia pois, mutta edelleenkään en pääse esimerkiksi koneella nettiin ja ranskalaisen puhelinliittymän hankkiminenkin on vielä melko vaiheessa. Mutta hiljaa hyvä tulee ja eiköhän se elämä tasoitu hetki hetkeltä. Tänään aion avata ensimmäisen ranskalaisen pullon viiniä tälle syksylle ja nauttia pelkästään siitä ajatuksesta, että olen (asun) kaupungissa, jota rakastan.
Tällä hetkellä itselläni on siis julkaistavia kuvia säilössä kesän ajalta, mutta se, koska pääsen käsiksi niiden julkaisuun, on vielä hieman auki. Tällä hetkellä yritän saada elämää tasapainoon täällä patonkivaltakunnassa, jonka jälkeen pääsen luultavasti palaamaan blogin pariin toivottavasti ainakin jollain intensiteetillä. Tämä blogi ei siis tule hiljenemään lopullisesti, mutta luultavasti ainakin hetken meno tulee olemaan rauhallisempaa - mutta eihän se ensimmäinen kerta ole.
Aloitan siis taas kerran rakentamaan elämää, ystäväpiiriä ja arkea kauaksi kotoa, ja sekä pelolla, että innolla odotan, mitä tuleva vuosi tuo tullessaan. Tällä hetkellä olen onnellinen, katsotaan sanonko samaa vielä vuoden päästä. Palailen kuitenkin tänne kun mahdollisuus siihen vain on, niin kuin sanoin, en hyvästele mitään tai ketään, haluan vain kertoa, miksi blogin puolella luultavammin eletään hiljaisempia aikoja hetken aikaa.
Bisous,
Salla
