Back on track

Perjantaina 13. päivä heräsin aamulla ensiksi siihen, kun kämppis lähti koululle ja en olisi millään jaksanut jättää omaa sänkyäni noustakseni ruksimaan to do -listalta asioita pois. Pari tuntia myöhemmin kaatosade ikkunan ulkopuolella herätti itseni uudelleen todellisuuteen ja päätin jo silloin, että päivästä ei tule hyvä. Kaatosade + muuttaminen julkisilla - huono yhdistelmä. Lisäksi oma olo oli koko päivän huono, käsiä tärisytti ja energiat olivat nollassa, vaikka yritin syödä ja juoda tarpeeksi. 

Sade onneksi hellitti aika nopeasti ja sain avaimet uuteen kämppään vailla suurempia ongelmia ja samalla raahattua osan omaisuudestani vanhasta osoitteesta uuteen. Kämppiksen päästyä koulusta muutettiin ja siivottiin vanhaa kämppää noin 6 tuntia putkeen. Mainittakoon, että uuden ja vanhan kämpän välillä on ainoastaan 1 metropysäkki + noin 10 min kävelyä välimatkana, mutta painavat tavarat ja pelottavasti moninkertaistunut omaisuus eivät tehneet päivästä mitään helppoa. Juuri kun päästiin illalla uuden asunnon ovista sisään, saan kaveriltani viestin minkä sisältö oli kutakuinkin jos olet kotona, pysy siellä; jos et, palaa sinne heti ja vältä Republiquen aluetta. Oma vastaukseni asiaan oli kutakuinkin mitäkukahäh, koska puhelin ei ollut ollut ihan prioriteetti mitä katsella päivän aikana.

Ilta ja yö kului lopulta uutisia seuratessa ja huomatessa, kuinka uutisankurit eivät tiedä vielä mitään asiosta mutta yrittävät silti parhaansa informoida. Epäuskoisena vedin peiton korville uudessa asunnossa kuunnellen ulkopuolelta kuuluvia ääniä ja miettien, miten alle kahden kilometrin päässä ihmiset taistelevat - tai ovat taistelleet - hengestään. Enkä olisi halunnut nukahtaa, koska tiesin, että herätessäni faktat ovat selventyneet ja totuus voi olla vielä paljon odotettua pahempi. 

Heräsin aivan liian aikaisin aamulla koiran unta nukuttuani siihen, että puhelin tärisee vieressäni ja alan selata näytöltä viestejä, jotka täyttyvät kysymyksistä, mutta joista useat onneksi sisältävät myös lauseen näin facebookista, että olet turvassa. On ehkä väärin sanoa, mutta liikutuin siitä, kuinka moni ihminen varmisti kaiken olevan kunnossa, ihan vain koska tiesivät, että asun Pariisissa. Olen niin kiitollinen siitä, että voin sanoa olevani turvassa ja että tuntemani ihmiset, huolimatta siitä, että olivat Stade de Francella / keskustan tapahtumapaikkojen lähellä, ovat turvassa. Kun vihdoin sain viimeisen tuntun kiinni lauantai-iltapäivänä pystyin ainakin siirtämään oman huoleni syrjään ja siirtyä toivomaan parasta kaikkien niiden puolesta, jonka omaisia on vielä kateissa tai kriittisessä tilassa sairaalassa. 

Eilen, liikkuessani ulkona kahdesti vain ne välttämättömimmät matkat (ruokakauppaan ja hakemaan vanhalta kämpältä viimeiset ruoat yms jääkaapista) kadut olivat normaalia tyhjemmät. Vanhan lähikaupan jonot ovat aina kilometrin mittaiset lauantai-iltoina ja eilen väen määrä oli olematon. Ihmiset olivat hiljaa ja joku oli kiinnittänyt valkoisen paperin meidän rapun oveen, jossa oli vedetty kolme hataraa viivaa sormiväreillä - yksi sininen, yksi valkoinen ja yksi punainen. Sen näkeminen pisti kylmät väreet kehon lävitse. Mietin, kuinka pitkään pitäisi seisoa kadulla laskemassa ihmisiä, ennen kuin pääsisi lukuun 129 - tällä hetkellä vahvistettujen uhrien määrään - ennen kuin itselleni realisoituisi kuinka monta uhria tilanne vaati. 

Perjantain piti olla se päivä, kun vaihdamme asunnosta toiseen. Se kun vihdoin saamme netin myös koneelle käyttöön (on ollut outoa olla käyttämättä läppäriä 2.5 kuukautta) ja muuten ihan normaali päivän. Nyt kuitenkin siihen normaaliin arkeen palaaminen tapahtuu hiljaa, eikä 13.11 varmasti unohdu ikinä ainakaan omasta mielestäni. Ja se, minkä haluan alleviivata on, etten kirjoita tätä hakeakseni huomiota tai myötätuntoa, niin kuin sanoin, olen itse ollut turvassa samoin kuin koko oma lähipiirini ja saan olla onnellinen siitä. Tämä tapahtui vain niin lähellä - liian lähellä. Voin kävellä suoraan kotikatuani eteenpäin vartin ja päätyä ravintolaan, jossa 19 ihmistä menettivät henkensä. Tämä tapahtui myös kaupungissa jota rakastan ja jonka olen aina kokenut niin turvallisena. Minun rakas Pariisini.

Tänään sytytän kynttilän kaikkien niiden viattomien siviilien muistolle, jotka ovat viime päivien aikana joutuneet luopumaan hengestään, ei vaan Pariisissa vaan myös muualla maailmassa. Ja kiitän maailmaa siitä, että saan käydä nukkumaan turvassa tänäkin yönä. 

Kynsillä:

Picture Polish - Nebula

KBShimmer - What Are You Wading For?

MoYou London - Fairytale 01 + Essence Stampy Polish White 

Alun perin tarkoitukseni oli lähinnä tulla kirjoittamaan kynsistä ja siitä, että vihdoin mulla netin asiosta saattaa olla realistinen mahdollisuus julkaista niitä kuvia joita en koskaan syyskuussa pystynyt julkaisemaan, koska elin netitöntä aikaa koneen kanssa kaksi ja puoli kuukautta. Ajatukset vaan harhailivat viime päiviin, jotka ehkä oletettavasti ovat vaikuttaneet itseeni melko paljon.