Salsa, you have a competitor

Niin kuin jossain vaiheessa mainitsin, tein vähän aikaa sitten tilauksen Nailsuplliesille, siinä vaiheessa kun mulla alkoi olla toivellistalla jo parikymmentä lakkaa uusimmista OPIn kokoelmista. Aikani pyöriteltyäni lakkoja päässäni, sovin, että saan tilata kolme lakkaa Brazilista, kolme Gwen Stefani -kokoelmasta, pari Spotlight on Glitteristä ja viime postauksessa nähnyt must have Alcatraz... Rocksin.

Gwenin kohdalla ongelma oli vain siinä, että olisin tahtonut yhteensä kuusi lakkaa koko seitsämän lakan kokoelmasta ja jostain kohtaa oli karsittava. Punainen signature-sävy, Over & Over A-Gwen ei itseasiassa ollut edes alunperin himoitsemani sävy, koska mulla on jo se mun the punainen lakka, China Glazen Salsa, enkä ole kokenut tarpeelliseksi ostaa toista. Nyt jostain syystä kuitenkin kotiutin OPIn punaisen, vaikka aina jaksan valittaa punaisten lakkojen vaikeasta käytettävyydestä. Ja arvatkaa mitä, mä rrrrrrakastan mun punaisia kynsiä nyt. Tämän päivän aikana (toim. huom, siis oikeasti eilisen verrattuna postausajankohtaan) mun punaiset kynnet ovat jaksaneet piristää mua, vaikka A) olen niin flunssainen, että niistän varmaan kohta sieluni pihalle, B) tuolla ulkona on pyryttänyt koko päivän ja olen ollut useampaan kertaan aivan varma, että löydän itseni auton kera ojasta kohta ja C) mikään ei ole tänään onnistunut niin kuin toivoisin.

Jos lakasta pitää jotain sanoa, niin laadultaan ei lakka tästä paljon parane. Levittyy kuin itsestään, kuivuu kuin huomaamatta ja kiiltelee tasaisen kauniina. Punainen kyllä iskeytyy kiinni kynsinauhoihin jos sitä niille joutuu, mutta siivoustyöt oli itselläni ainakin verrattaen helpot, koska lakka levittyi niin kivasti.

Musta tuntuu, että Gwen-lakoista postatessa melkein jokainen on kertonut myös vähän, mitä tykkää Gwenin musiikista. Mulle niin No Doubt kuin Gwenkään ei ole sellaisia artisteja, joista erityisemmin nauttisin, mutta en myöskään käännä kanavaa, jos MTV niitä soittaa. Olen siinä mielessä onnekas, että olen nähnyt No Doubtin lavalla ja vaikka se päivä oli yksi tragikoomisimmista päivistä ikinä, visuaalisesti bändi oli kyllä todella upea livenä.

Jos joku on lukenut tätä blogia ihan alkuajoilta saakka, saattaa ihminen tietää, että asuin vuonna 2009 puoli vuotta Jenkeissä, ihan New York Cityn rajoilla. Kun itselleni tuli aika palata Suomeen tulivat isäni ja veljeni viettämään viimeistä viikkoa kanssani Manhattanille. Isäni tykkää musiikista kovasti ja tsekkailinkin silloin niin NYCin, Long Islandin kuin muunkin tri state arean konserttitarjontaa. Yksi ilta sitten olikin kaksi konserttia, toinen New Jerseyn puolella noin tunnin matkan päästä Citystä, jossa Paramore lämppäisi No Doubtia, toinen Long Islandilla, jossa ZZ Top ja Aerosmith olisivat esiintymässä. Koska mulla on maailman paras isä ja se tiesi, että vielä tuohon aikaan Paramore oli mulle hurjan tärkeä bändi, iskä ja veli lähtivät mun seuraksi New Jerseyhin. Näin jälkeenpäin kun mietin, niin olisi ehkä kuitenkin pitänyt valita ZZ Top ja Aerosmith, mutta no...)

Keikkapäivä sitten koitti ja muistan, miten iskä katseli epätoivoisena taivalle koko päivän ennustellen painostavan ilman päättyvän ukkosmyrskyyn. Minä en tietenkään suostunut uskomaan pahaan onneen, mutta junassa matkalla amfiteatterille, jossa keikka pidettiin, taivas kirjaimellisesti repesi siinä vaiheessa kun päästiin Newarkiin, mikä omasta mielestäni oli lähinnä ironista Newarkin huonon maineen vuoksi. Junassa oli vielä ihan kiva istua kun ympärillä jyrisi ja paukkui ja sade oli jotain, mitä en koskaan aiemmin ollut elämässäni nähnyt. Junan pysähdyttyä oikealla asemalla ei enää naurattanutkaan niin kovin, kun tajuttiin pienellä asemalla lähimmän sateensuojan olevan kyllä asemalaiturilla, mutta noin sadan metrin päässä paikasta, jossa hypättiin junasta ulos. Joten ei kun jalat alle ja juoksemaan. Voi ehkä arvata kuinka märkiä oltiin suojaan päästyämme kun vettä tulee taivaalta kuin suoraan saavista päähän kaataisi.

Odoteltiin sitten sateen suojassa samalla kun salama iski maahan junaradan toiselle puolen, kirjaimellisesti noin 20 metrin päähän siitä mistä seistiin. Seurattiin myös yhden pukumiehen matkaa, joka tepasteli junalaituria pitkin maailman tyytyväisin hymy naamallaan jättimäisen sateenvarjon alla. Tyyppi oli selvästi hyvin tyytyväinen lokoisaan ja kuivaan oloon sateensuojan alla kantaen paperipussia, joka oli täynnä papereita. Ainoa vaan, että tämä omaan toimintaansa hyvin tyytyväinen herra oli ilmeisesti laskenut paperipussinsa märkään maahan hetkeksi, joten pussin pohja oli märkä ja noin 10 metriä ennen täydellistä sateensuojaa junalaiturin katoksen alla, pussin pohja petti levittäen noin 500 A4 arkkia läpimärälle junalaiturille ja miehen kumartuessa keräämään niitä, tuuli nappasi tämän sateenvarjon matkaansa. Koska minun perhe on tottakai paras, seurani hirnui äärimmäisen vahingoniloisena vatsalihasten saaden kunnon treeniä siinä vaiheessa. Itseäni kyllä huvitti myös melko lailla, mutta kävin auttamaan paperien keruussa miestä, koska kerran olin jo ihan uitettu koira muutenkin.

Juna-asemalta piti olla ilmainen bussikuljetus keikkipaikalle, mutta mun isän hermot alkoi selvästi olla koetuksella tuon koiranilman vuoksi ja tämän onneksi taksipoika pysähtyikin meidän kohdalle heti kun lähdettiin kävelemään pois juna-asemalta. Taksikuski oli onneksi maailman mukavin poika, joka ei ainoastaan vienyt meitä keikkapaikalle, vaan antoi vielä numeronsa paikan päällä sanoen tulevansa kuskaamaan meidät takaisin juna-asemalle keikan loputtua, jos vaan soitan sille. (Isi komensi, että et soita...)

Onneksi siinä vaiheessa kun päästiin areenalle sisään, pahin sade oli jo tauonnut, koska kyseessa oli kyllä katettu amfiteatteri, mutta yhtään viistoon sataessa myös koko jyrkässä rinteessä oleva katsomo olisi ollut läpimärkä. Itse kipitin paikalleni nopeasti poikien lähtiessä etsimään ruokaa itselleen ja aiheutin huvittuneita ilmeitä lähellä istuvissa ihmisissä avatessani nutturani ja purstaessani varmaan puoli litraa vettä hiuksistani pois.

Onneksi voin kuitenkin sanoa, että sekä Paramore, että No Doubt vetivät kyllä sellaiset setit, ettei tosikaan ja etenkin No Doubtin visuaalinen tekniikka oli jotain aivan uskomatonta. Pääsin myös todistamaan varmaan yhtä upeimmista luonnonilmiöistä, kun yhdessä vaiheessa salaman iskiessä, koko taivas oli kuin yksi loppumaton hämähäkinseittimäinen verkko salamoita hiukan tähän tapaan. Kannatti siis kokea miljoona vastoinkäymistä tuon keikan ansiosta. Jotenkin tuo päivä surkuhupaisuudessaan on painunut mieleeni ja hyvin. Ja se, että seuraavana päivänä katsoin uutisia siitä, miten Michael Jacksonista on aika jättänyt...

Mun tarina oli ehkä luokkaa you had to be there for it to be funny, mutta julkaisen sen nyt kuitenkin kun kerrankin tuli raapustettua oikein pidemmän kaavan mukaan. Liitin mukaan myös muutaman kuvan keikalta, josta saa pienen käsityksen shown visuaalisista elementeistä.

ps. jos jollakin sattuu olemaan tuon punaisen sävyn pahvikotelo kokemassa roskiskohtaloa jossain vaiheessa, mielelläni kotiuttaisin sen itselleni. Omani kun tuli ilman koteloa ja pieni perfektionisti sisälläni omistaisi mielellään myös sen pahvin... Niittejä tai kynsiliimaa siis en alkuperäispakkauksesta kaipaile, vain ja ainoastaan sitä pahvia :D