Niin kuin ehkä otsikosta voi arvata, tämä ei liity kynsiin. Siitä huolimatta johonkin tahdon tätä asiaa purkaa muutenkin kuin kyynelten sekaisin parahduksin ystävälleni ja kirjoittaminen on aina ollut se keino, jolla saan omia ajatuksiani jäsenneltyä. Joten jos koet minkäänlaista stressiä kouluun liittyen, kannattaa ehkä jatkaa lukemista ja tajuta, ettet ainakaan ole yksin asiasi kanssa.
Mä olen itse kevään 2008 ylioppilas. Tuntuu, että siitä olisi hurjan kauan aikaa. Joskus lukiossa yksi (ärsyttävä) kaveripoikani totesi, että kyllä tässä vaiheessa pitää tietää mitä elämältään haluaa. Itse olin ihan ulalla siitä mitä haluan, koko maailma auki uusia vaihtoehtoja ja minä pienenä yksilönä pohtimassa mitä sillä elämäksi kutsutulla asialla nyt sitten tekisi. En tiedä vieläkään.
Hain 2008 kevään yhteishaussa kolmeen eri kulttuuri- ja media-alan kouluun. En hakenut tosissani, tuntui vain turvallisemmalta hakea johonkin, siten, että voisi edes teeskennellä tietävänsä vähän mitä elämältään haluaa. Sain kaksi kutsua pääsykokeisiin, toisissa kävin, pääsin sisään. Oho.
Ennen kuin edes tiesin päässeeni sisään, olin laittanut pyörät pyörimään ulkomaille lähdön suhteen. Niitä en halunnut pysäyttää, joten opiskelupaikkaan ilmoitin lykkääväni opintojen aloittamista ja lähdin onnellisena maailmalle. Sieltä palasin noin puolitoista kuukautta ennen seuraavan syksyn lukukautta, kärsin kuukauden maailman pahimmasta kulttuurishokista suomeen palatessani ja en tahtonut aloittaa opiskeluja.
Samana syksynä kuvittelin haluavani toimittajaksi, hain kouluun ja pääsin sisään oppilaitokseen, johon hakee pelottavan paljon porukkaa. Olin pitänyt puolitoista välivuotta ennen kuin aloitin opiskeluni ja kuvittelin olevani oikealla allalla. Viimeisen vuoden olen kuitenkin enemmän ja vähemmän puskenut itseäni läpi asioista, joita olen vihannut. Mulla on tällä hetkellä ihan liikaa rästejä esimerkiksi syksyltä kun en vain ole pystynyt tekemään asioita, jotka ahdistavat suuresti. Olen pohtinut lopettamista jo monesti, mutta jostain syystä olen saanut tsempattua itseäni jatkamaan. Tänään palasin lomalta arkeen ja murruin täysin heti ensimmäisenä arkipäivänä.
Mulle henkilökohtaisesti on äärimmäisen vaikea myöntää itselleni, että tahdon luovuttaa. Koen luovuttavani kun en ole oikealla alalla. En saisi ajatella niin, mutta en vain voi sille mitään. Olen joutunut kerran elämässäni tekemään samanlaisen päätöksen, joka oli yksi vaikeimmista päivistä elämässäni. Muistan sen tunteen kun tuntui, että joku nostaa taakan mun harteilta pois ja saan jatkaa eteenpäin tilanteesta, joka on todella vaikea. Pusken aina itseni turhaan siihen breaking pointtiin ja sitten murrun täysin.
Monesti elämässäni olen kuvitellut tietäväni mitä haluan tehdä, missä olla ja miten minun pitäisi jatkaa. En ehkä ole ollut oikeassa vielä, mutta en silti kadu valintojani. Tällä hetkellä otin toiveikkaasti selvää uusista koulutusohjelmista, joihin voin yhteishaussa hakea. Ironisinta on se, että tällä hetkellä kaikkein oikeimman tuntuinen ohjelma on se, johon en suostunut pari vuotta sitten mennä. Pääsen täyttämään uudelleen enakkotehtäviä, vakuuttamaan ihmiset, että tänne mä oikeasti haluan ja yrittää uudelleen.
Mua pelottaa tulevaisuus tällä hetkellä paljon. Mulla on kesätöitä Tampereella ja motivaatiota päästä koulusta toiseen heti syksyksi. Mutta silti mua pelottaa, koska koen jälleen olevani ihan tyhjän päällä elämäni suhteen. Siksi haluaisinkin kuulla teidän omakohtaisia kokemuksia, on sitten kyse ihmisestä, joka on jättänyt jonkun korkeakoulun kesken, tai vasta lukiosta valmistuneesta ihmisestä, joka ei tiedä mitä haluaa. Voidaan parkua yhdessä tuolla kommentti-lootassa asian perään. Itse voin vain kiittää ihanaa ystävääni, jolle avauduin tänään oikein kunnolla tästä ja jolta sain kuulla ihania auttavia sanoja.
Rehellisesti sanottuna mä olen jälleen kerran ihan hukassa, mutta ehkä mun pitikin eksyä vielä kerran ennen kuin löydän oikean tien itselleni.
8.3.2011
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Voi tsemppiä oikeasti! :(. Me ollaan vielä nuoria ja ainoa ajatus mikä lohduttaa, on se että vielä kerkiää jotain uutta alottamaan montakin kertaa.
VastaaPoistaIte oon tapellu väärän alan amiksessa. Olen siis pitänyt n. vuoden taukoa ja nyt pitäisi tässä kuussa muka saada paperit, eli melkein viiden vuoden jälkeen, miinus taukovuosi. Säälittävää.
Jatkuvasti pelko, ettei musta koskaan tule mitään, ja etten koskaan etene mihinkään.
Uskon kuitenkin että sulla, kun monilla muillakin samassa tilassa olevilla jotenkin lutviutuu asiat ja joskus huomaa että kaikki alkaa mennäkkin hyvin :) kuitenkin vaikutat ihmiseltä jolla on motivaatiota ja tahtoa saavuttaa elämässään asioita. Ei pidä ainakaan verrata itseään muihin ikätovereihin, jotka ovat lukeneet jo vaikka miksi ja jolloin on jo alan työtä ja vaikka mitä.
kyllä se oikea tie sieltä vielä löytyy! mä itsekin etsin omaa polkuani pitkään, vaikkakin taistelin erilaisen ongelman parissa: syömishäiriön. mullekin kirjoittaminen on aina ollut "se juttu", ja mä kirjoitin parantumisprosessini blogiksi, joka löytyy osoitteesta http://maijuemilia.blogspot.com, jos tahdot joskus käydä katselemassa. mutta siis, pointtina mulla tässä nyt vain oli, että älä huolehdi; sulla on vielä koko elämä edessä ja vaikka kuinka paljon aikaa. etsi omaa tietäsi ihan rauhassa. aurinkoisia kevätpäiviä sulle! :)
VastaaPoistaSun teksti kuulostaa niin tutulta, tosin itselläni tuo on varmaan vasta edessä.. Tarkotuksena olis tänä keväänä päästä ylioppilaaksi ja tällä viikolla hakea yhteishaussa.. Mutta ei oo harmainta aavistustakaan että minne hakisin.. Ahdistaa ihan sairaasti kun ei tiedä mitä haluaa tulevaisuudelta. Tai tiedän kyllä että mikä ammatti olis just mun, mutta oon niin laiska lukemaan ja opiskelemaan että en kestäis sitä. (eläinlääkäri opinnot)
VastaaPoistaOon kevään aikana vaihtanu miljoona kertaa valintaani että minne haen.. Huomenna ajattelin pitää "opiskelupäivän" eli keskityn tutkimaan kaikkea mitä on tarjolla ja saada aikaseks päätös minne kaikkialle laitan haun menemään. Ahdistavaa! Ajattelin hakea kouluihin suht rennolla asenteella, niin että ei oo maailmanloppu jos en pääsekkään. Mulla on varasuunnitelmana lähtee ulkomaille au pairiksi :)
Tsemppiä siihen oman tien löytämiseen! Toisinaan se ottaa aikaa, niinkuin mulla. Mä jätin lukion aikoinaan kesken sairastuttuani. Muutaman vuoden ihan vain ajelehdin. Koin ahdistusta opiskelusta ja se lukion kesken jättäminen oli yksi suurimmista ahdistuksen aiheuttajista.
VastaaPoistaYks päivä mä vaan päätin, että nyt tän on loputtava ja jotain on tehtävä. Suoritin lukio-opintoni iltalukion puolella ja sain lakkini vihdoinkin, viisi vuotta myöhemmin kuin mitä oli alunperin tarkoitus.
Hain sinä keväänä opiskelemaan lisää. Jotain silloisesta päättämättömyydestä kertoo se, että hain sekä yliopistoon (en mennyt pääsykokeisiin), ammattikorkeaan (en mennyt pääsykokeisiin) sekä ammattikouluun (kävin valintakokeessa). Enkä edes päässyt ammattikouluun vaan jäin varasijoille.
Peruutuksia onneksi tuli ja sain peruutuspaikan ykköstoiveena olleelta alalta. Ja kun koulu alkoi, tuo ala tuntuiki yhtä-äkkiä ihan omaltani. Nyt olen sitten viimeinkin, 6 vuotta ikäisiäni jäljessä, valmistumassa ammattiin. Tulevaisuus pelottaa lähinnä töiden suhteen, mutta tuosta ammatista olen tyytyväinen.
Uskon siis vakaasti, että löydät sen oman tiesi. Joskus se vain ottaa aikaa enemmän.
Olen siinä mielessä onnellisessa asemassa, etten ole joutunut pohtimaan ura-asioita tässä mielessä, sillä koen todella olevani kutsumusammatissani (kunhan vain saisi sellaisia töitä, jossa sitä kutsumustaan pääsisi oikeasti toteuttamaan).
VastaaPoistaSen osaan sanoa, että jokaisella on vain yksi elämä, joka eletään vain omaa itseä varten. En ollut sisäistänyt tätä kunnolla vielä muutama vuosi sitten, mutta erään kunnolla ravistelevan käänteen myötä tajusin, että tottakai se on näin. Eli teet just niin kuin tuntuu oikealta ja hyvältä, etkä jää murehtimaan, että mitä jos. Tai ainakaan sitä mitä muu maailma sinusta ajattelee. Tai syyllistä itseäsi luovuttamisesta. Koska millään sellaisella ei lopulta ole väliä. Jälkeenpäin melko varmasti harmittaisi enemmän, jos olisit hammasta purren vain puskenut eteenpäin ja loppujen lopuksi kuitenkin ollut onneton. Tsemppiä uudella tiellä, ei kenenkään elämä (toivottavasti) ole valmis vielä parikymppisenä! *hali*
Kuulostaa kuitenkin, että olet pähkäilyjesi kanssa voiton puolella, tsemppiä! Muista että esim. ammatinvalintaohjaajat/-psykologit ovat sitä varten, että sieltä saa haettua myös näkökulmaa ja tukea. Yhä useampi nuori kokee burnoutin jo opiskeluvaiheessa, se on jotenkin järkyttävä osoitus meidän nyky-yhteiskunnan paineista.
VastaaPoistavalmistuin viime syksynä lukiosta, ja sen jälkeen olen lukenut kovasti eläinlääkiksen pääsykokeisiin. eläinlääkis on ihan ainoa paikka johon voisin edes kuvitella haluavani, ja nyt kun olen kuullut niin paljon kauhutarinoita siitä miten vasta neljännellä yrityksellä pääsee sisään, alkaa epätoivo vähän vallata mieltä... katsoin vanhoja pääsykokeitakin, ihan HIRMUvaikeita! :( nyt on vaan pakko sitten lukea kunnolla, alkaa tuntua siltä etten voi edes päästä ekalla yrityksellä sinne. sitten on tää lukeminen mennyt ihan hukkaan - ja toista tai kolmatta opiskeluvaihtoehtoa ei mulla ole. en halua mitään muuta! vanhemmat eivät kustanna välivuotta pahemmin, enkä sellaistakaan haluaisi pitää ;O
VastaaPoistaVoi sua!
VastaaPoistaOman alan löytäminen voi olla tosi vaikeaa ja työläs ja ahdistava prosessi. Mutta kannattaa etsiä, sillä elämä on vähän liian lyhyt ja arvokas siihen, että kokee koko ajan joutuvansa tekemään väkisin ja ilman aitoa innostusta.
Kyllä se sieltä vielä löytyy, uskon vilpittömästi. Erilaisia juttuja ja aloja pitää kuitenkin kokeilla, ethän sä muuten voi tietää mikä niistä on paras juuri sulle. Ja kun katson nyt itse taaksepäin tai ystäviäni, niin kaikilla on ollut jotakin hyötyä myös niistä kaikista kokeiluista, ulkomaan jaksoista ym. Kun kaikesta oppii kuitenkin jotakin, jota voi sitten yllättävästikin hyödyntää myöhemmin.
Kyllä sä ehdit vielä töissä olla vaikka kuinka kauan. Kannattaa valita nyt heti alussa se oma ala vaan kunnolla, sillä myöhemmin on vielä vaikeampi vaihtaa.
Uskoa, toivoa ja valoa sulle! Kyllä kaikki vielä järjestyy, oon siitä ihan varma!
Kirjoitan nyt keväällä ylioppilaaksi, enkä todellakaan tiedä mihin haen syksyllä. Yläasteelta asti on jossain päin pääkoppaa sanonut pieni ääni, että haluan matematiikanopettajaksi, mutta kokoajan iskee paniikki pärjäänkö mä siellä. Ja pitäisi keksiä joku toinenkin ja kolmaskin paikka mihin hakea, ihan varmuuden vuoksi. Eilen laitoin opolle viestiä, jos hän voisi antaa ammatinvalintaohjausta ennnen kun haut ammattikorkeakouluihin ja yliopistoihin päättyy, mutta enhän mä edes tiedä millon ne päättyy! Syksyn opiskelupaikan stressaamisen lisäksi stressaa vielä kirjoitukset, koska en tule todellakaan kirjoittamaan hyviä papereita, joka harmittaa suuresti. Ei nuo paperit ole mun tasoset mitkä sieltä tulee.
VastaaPoistaMä en oikeasti osaa sanoa mitään lohduttavaa, kun painin itse saman asian kanssa, mutta ajattelin silti vain ilmoittaa että et ole yksin.
Itse valmistuin viime keväänä kaksoistutkinnosta. Hain neljään eri kouluun: olin siis ihan varma et pääsen just sinne minne haluan ja laitoin ne muut vaihtoehdot vähän niinku muodon vuoksi. No, en sitten päässytkään sinne mihin halusin, ja alotin syksyllä alalla, josta en tosiaan tykännyt. Alkuperäinen suunnitelmani oli, että käyn ensimmäisen vuoden loppuun ja haen syksyksi uudestaan jonnekin muualle, mutta toisin kävi. Lopetin tämän koulun jo tammikuun lopussa. Ei ollut helppo päätös, mutta kun motivaatio alkoi olla nollassa ja poissaoloja kertyi, niin jotain oli pakko tehdä. Oon tullut siihen tulokseen, että jos ei jotain oikeesti halua tehdä, niin ei kannata - siitä on enemmän haittaa kuin hyötyä. Mutta tsemppiä sulle :)
VastaaPoistaTäältä löytyy monia, jotka on saman ongelman kimpussa. Itsekin olen.
VastaaPoistaSeurustelin lähes kolme ja puoli vuotta itseäni kahdeksan vuotta vanhemman miehen kanssa. Välimatkaa meillä oli n. 400km ja näimme kerran kuussa. Pidemmät lomat olin hänen luonaan aina. Olemme koko suhteen ajan odottaneet, että lukioni loppuisi ja pääsisin opiskelemaan lähemmäs häntä. Aloittamaan sen yhteisen elämän ihan tosissaan ja näin.
Mutta yksinkertaisesti tämä kevät on ahdistavinta aikaa ikinä. En yksinkertaisesti tiedä mitä haluan elämältäni, en tiedä haluanko seurustella, en tiedä mitä haluan opiskella ja missä haluan opiskella.. Hirveästi kaikenlaista mietittävää.
Lopulta päätin kuukausi sitten erota poikaystävästäni. Olihan meillä ongelmia ollut, mutta tämä ahdistus oli myös yksi syy asiaan. Nyt yritän yksikseni päättää mitä haluan elämälläni tehdä.
Eilen alkoi haut yliopistoihin ja korkeakouluihin, kirjoitukset alkavat ensi viikolla.. Missä välissä kerkeän edes ottaa asioista selvää? Ja meidän koulun opoilta on turha mitään kysellä, ei siitä apua ole ollut tähänkään asti.
Mutta tsemppiä! Elämä kyllä järjestyy aina jotenkin. Ja virheiden kautta oppii. :)
Voi kuule... Papu täällä lohduttaa - täytän toukokuussa 35, lapsia on kaksi, enkä vieläkään tiedä mikä musta tulee "isona". Taskussa on FM:n tutkinto yliopistosta, pätevyys äikänmaikaksi, mutta sitä työtä olen elämässäni tehnyt vain kolme viikkoa, ja siitäkin on kahdeksan vuotta. Ei mitään hajua, mitä elämälläni tekisin sitten vanhempana. Tällä hetkellä (siis silloin kun en ole äitiyslomalla) olen itseoppinut kädentaitoalan yrittäjä, mutta eipä silläkään eläisi, jos ei olisi lisäksi miestä jolla on hyvä työ.
VastaaPoistaTsemppiä, kaikella on tapana järjestyä! Joskus elämässä joutuu tekemään useampiakin jyrkkiä (tai jopa täys-) käännöksiä, ennen kuin oikea suunta löytyy.
Minä en juuri koskaan ole oikein tiennyt mikä haluan olla "isona".
VastaaPoistaItse olen suorittanut amiksessa perustutkinnon ja se oli kivaa aikaa se koulunkäynti ja työtkin ihan jees josta tuli myös hyvä palkka. Mutta jotenkin sitä kaipaa vain jotain muuta sen lisäksi. Välillä myös tuntuu ettei ole vielä valmis sillain työelämään vaan tarvitsisi lisää koulutusta ja tällä hetkellä myös alan vaihtoakin kokonaan johonkin toiseen - mutta sekin vain että mikä olisi se uusi ala?
Itselläni vielä lisää taakkaa se että muutin miehen perässä paikkakunnalle joka on näin puolentoista vuoden jälkeenkin ihan vieras itselleni, eikä täällä ole juuri mitään mahdollisuuksia opiskelun suhteen vaan täytyisi mennä isompaan kaupunkiin joista lähin on Tampere. Psykologilla olen joutunut myös käymään, suurimpana syynä juuri tämä elämänmuutos toiselle paikkakunnalle joka laittoi itsekin ikään kuin stoppiin kaiken suhteen.
Tsemppiä sulle! On niitä muitakin jotka ovat samassa tilanteessa joten et todellakaan ole yksin. :) Kyllä sitä vielä pian lykästää, edes jossain asiassa!
Voi ei, tsemppiä todella kovasti ! Itsellä on se ongelma, että en halua mitään muuta kuin ulkomaille. Olen suunnitellit elämääni paljonkin, mutta kaikki mitä olen suunnitellut tapahtuisi ulkomailla. En kuitenkaan tiedä onko minusta siihen, uskaltaisinko lähteä. Lisäksi minulta odotetaan todella paljon. Unelma-ammattini oli yhdessä vaiheessa lakimies, tavallaan on vieläkin, mutta en vain tiedä mitä teen, jos en onnistu. Olen todella kunnianhimoinen, vähän perfektionisti ja se ahdistaa minua.
VastaaPoistaToivotaan että asiat järjestyvät parhain päin :)
Osa sun tekstistä oli kuin suoraan omista ajatuksistani.
VastaaPoistaItse en ole ikinä tiennyt, mitä haluan tehdä sitten "isona" ja se ahdistaa kamalasti. Takana on tällä hetkellä 3 kesken jäänyttä koulua ja tällä hetkellä en tiedä yhtään, mitä seuraavaksi tekisin. Perusongelmana minulla on se, että en osaa opiskella. Kotitehtävät ovat ihan ylitsepääsemätön juttu. Lisäksi olen hyvin epäsosiaalinen, ja jotenkin onnistun aina hankkiutumaan opettajien silmätikuksi vaikka tekisin mitä. Ja opiskelumotivaatio ei ainakaan kasva siitä, kun opettajat vain haukkuvat pystyyn joka asiassa.
Lisäksi olen saanut osakseni ihan kiitettävän annoksen psyykkisiä ja fyysisiä ongelmia, ja kun koulu alkaa tökkiä pahenee tilanne näiden ongelmien kanssa ihan heittämällä.
Tähän mennessä olen oppinut tuntemaan itseäni sen verran, että tiedän AMK-/yliopistotason opiskelun olevan täysin poissuljettu vaihtoehto omalla kohdallani. Viimeisin opiskelupaikkani oli ammattikoulu, jossa tuntui kerrankin, että opiskelu oli kivaa ja tekeminen tuntui siltä omalta jutulta, mutta itsetunto alaa kohtaan kuoli aika tehokkaasti opettajien haukkujen myötä. Ajattelin kaupungin vaihtoa, mutta sitten selkäni alkoi oireilla niin paljon, että jouduin toteamaan alalla täysipäiväisen työskentelyn tulevaisuudessa melko mahdottomaksi..
Voimia sinulle jatkon suhteen - toivottavasti päädyt ratkaisuun, joka tuntuu hyvältä ja saa tulevaisuuden valoisammaksi. Ahdistuksen kanssa ei kannata elää, jos sen pystyy jotenkin saamaan paremmaksi :)
Tilanteesi kuulostaa varsin tutulta, ja saman ongelman kanssa painiskelleena lähetän suuren voimahalauksen. Älä missään nimessä pidä itseäsi epäonnistuneena tai luovuttajana - sinä olet vielä nuori ja aikaa oman uran ja tien löytämiseen on vaikka kuinka. Vaikka ikätoverisi valmistuisivatkin vuosia ennen sinua, älä mieti heidän elämäänsä vaan keskity oman tulevaisuutesi rakentamiseen, vaatipa se sitten koulun keskeyttämistä tai alanvaihtoa useita kertoja. Sinä itse tiedät mikä on sinulle parasta. :)
VastaaPoistaOlen myös kevään 2008 ylioppilas, lukioon menin ainoastaan siksi että saisin miettimisaikaa uravalinnalle. Lukio lukematta läpi pitää kohdallani melko hyvin paikkaansa, en avannut yhtäkään kirjaa ennen yo-kokeita ja M:n paperit tuli. Nyt harmittaa että miksi en panostanut enemmän, olisi voinut todistus olla paljon parempikin. Yhteishaun tekeminen jäi viimeiseen päivään, ja sekin oli ihan hakuammuntaa, mikään ala ei tuntunut juuri siltä minne haluaisin yli muiden ja hainkin sitten ammattikorkeaan sosiaali- ja terveysalalle, kävin pääsykokeissa ykkösvaihtoehtoon mutta jäin varasijalle 90+ sillä kyseessä oli yksi suosituimmista aloista kotikaupungissani. Olin jo valmistautunut välivuoden viettoon kun nelossijalla ollesta koulusta tuli kirje että minut on valittu sinne opiskelemaan vaikken käynyt edes pääsykokeissa. Ensimmäinen ajatus oli "jee, pääsin kouluun", mutta sitten iski ahdistus täysin vieraalle (ja pienelle) paikkakunnalle muuttamisesta ja siitä, miksi helvetissä olin edes hakenut tänne kouluun. Kaksi viikkoa oli aikaa ottaa opiskelupaikka vastaan tai hylätä se, ja mieleni muuttui joka toinen päivä. Lopulta vanhempieni painostuksesta otin koulupaikan vastaan ja rupesin etsimään kämppää koulupaikkakunnalta. Mitä pidemmälle kesä eteni, sitä suuremmaksi ahdistus ko. koulusta ja alasta kasvoi, mutta urheasti lähdin elokuussa muuttokuorman kanssa kohti uutta kaupunkia. Voin suoraan sanoa, että oli elämäni suurimpia virheitä yrittää pyristellä opinnoissa eteenpäin samalla kun ahdistus alaa kohtaan kasvoi ja kasvoi. Tunsin olevani täysin eri aaltopituudella luokkatovereideni kanssa ja opintolinjan uskonnollisuuspainotteisuus tuntui erittäin vaivaannuttavalta. Jäin jo syyslukukauden aikana muista jälkeen kun rästejä kertyi ja olin henkisesti niin loppu etten jaksanut enää edes miettiä koko asiaa. Joulukuussa en enää erään masennuksen ja itkuntäyteisen viikonloppuloman jälkeen palannut opiskelupaikkakunnalle vaan jätin koulun kesken. Kukaan sukulaiseni, eivät edes vanhempani, ymmärtäneet päätöstäni vaan painostivat minua jatkamaan koulua. Heille oli hirveän noloa kun halusin keskeyttää opintoni koska ala oli täysin väärä. Vielä senkin jälkeen kun eropaperit oppilaitokseen oli lähetetty, he yrittivät puhua minua ympäri ja antoivat ymmärtää että teen elämäni suurinta virhettä. Vuosi 2009 olikin minulle erittäin vaikea - sairastuin masennukseen josta ylipääseminen ja itsetunnon takaisinsaaminen oli yksi elämäni rankimmista kokemuksista. Hain v. 2009 yhteishauissa ammattikorkeaan, pääsin pääsykokeisiin mutta jätin menemättä paikalle sillä tunsin ettei henkinen puoli ollut tarpeeksi tasapainoinen että olisin voinut edes opiskemista harkita. Lopetettuani koulun joulukuussa 2008, palasin seuraavan kerran koulunpenkille syksyllä 2010, eli jonkin aikaa kesti itsensä uudelleen löytäminen, mutta nyt olen löytänyt sen oman alani ja kutsumusammattini, enkä jaksa harmitella sitä että monet ikäiseni painiskelevat jo oppareidensa parissa ja ovat suuntaamassa työelämään vuosia ennen minua. Heille se oma ala vain sattui löytymään helpommin kuin minulle. Olen nyt 22-vuotias, ja todennäköisesti valmistun "vasta" 24-vuotiaana, mutta sen jälkeen minulla on vuosikymmeniä aikaa olla työelämässä, joten en murehdi enää sitä että muut ovat ehtineet opiskelunsa opiskella ennen minua. Valmistumiseni nykyisestä koulusta viivästyy vuodella, sillä keväällä perheeseemme syntyy pieni ipana jolle haluan olla kotiäiti ensimmäisen vuoden.
Tsemppiä, anna itsellesi aikaa ja pohdiskele mikä tuntuu sinun jutultasi. :)
-Snusmumriken
No minä pistän vielä Papua paremmaksi, olen jo 40 ja KTM:n paperit taskussa, mutta olen huomannut, ettei luonteeni ole sopiva KTM:n töihin joten olen sitten tehnyt vähän muuta... Ulkomaille muutto ehkä vielä kärjisti asian. Ei mua kyllä haittaa, etten ole maisteritason töitä tehnyt, mutta saahan tuota aina työhaastatteluissa selitellä, että miksi teen mieluummin ns. alemman tason hommia. Kummallista oikeastaan, että miksi se on suurempi ongelma ulkopuolisille kuin minulle itselleni.
VastaaPoistaVähän sama tilanne sinullakin, ei kannata stressata siitä, mitä joku toinen sanoo sinulle, että kuinka suunnitelmat pitäisi olla ihan selvät tässä vaiheessa. Se voi tulla hänellekin vielä eteen, että kaikki ei menekään ihan suunnitelmien mukaan...
Niin ja mulla oli taas aina niin, että koulunkäynti oli tosi helppoa, lukiosta tuli helposti hyvät paperit ja pääsin ekalla yrittämällä kauppakorkeaankin, helpolla sinnekin. Mutta sitten huomasin, etten noin muuten ehkä sovikaan porukkaan. Muuten kyllä tykkäsin opiskelusta, jopa niin paljon että sain aikaan 43 opintoviikkoa enemmän kuin tutkintoon tarvitsi :D Tosin viihdyin koulussa aika kauan, kun olin koko ajan samalla töissä ja paljon myös ulkomailla. En kadu opintojani, on niistä paljon hyötyäkin ollut.
VastaaPoistaLohdullista tietää, etten ole ainoa, joka painii näiden ongelmien kanssa! Olen lukion ensimmäisellä, ja koulun käyminen ahdistaa enkä enää jaksaisi. Lukioon menin, koska en tiennyt, minne muuallekaan olisin mennyt. Aion kuitenkin jatkaa lukiossa, koska en vieläkään tiedä, mitä haluaisin tulevaisuudessa tehdä. Erityisen vaikean tilanteestani tekee se, että muutin toiselle paikkakunnalle opiskelemaan ja nyt tuntuu, että se oli suuri virhe. Olen kovin yksinäinen, vaikka minulla onkin kavereita. Eivät he voi aina olla kanssani. Tuntuu, että olen tuottanut pettymyksen vanhemmilleni, koska en pärjääkään yksin, vaan muutan takaisin kotiin ja vaihdan kotipaikkakunnan lukioon ensi syksynä. Toivon, että se tuo helpotusta tilanteeseen. Kadehdin kaikkia, jotka tietävät jo peruskoulussa, mitä elämältä haluavat.
VastaaPoistaHaluaisin kysyä tässä, jos joku vaikka sattusi vastaamaan, että mitä mieltä olette siitä jos ylioppilaana hakisin ammattikouluun kosmetologilinjalle? Ala on aina ollut kiinnostava minulle, mutta olisinko sitten heittänyt 3 vuotta elämästäni hukkaan lukiossa? Onko ennenkuulumatonta mennä lukion jälkeen amikseen? Kiitos, jos joku viitsisi vastata...
Minä olin jo ala-asteelta asti täysin varma siitä, että musta tulee näyttelijä. Joskus vähän aikaa harkitsin kirjailijan ja opettajan ammattia, mutta rakastin näyttelemistä. Ysiluokalla tuli sitten jo ensimmäiset epäilyt, että onko se sittenkään se mun juttu, se kun ei ole Suomessa mitenkään kannattava ala.. Hain ilmaisutaitolukioon ykkössijalla, mutten halunnut sinne tosissani ja ennakkovalintatyöni oli sen mukainen.. En sinne päässyt ja hyvä niin.
VastaaPoistaPääsin sitten kakkosvaihtoehtooni, mediapainotteiseen lukioon. Lukion aikana totesin, että olin valinnut oikein. Näytteleminen ei tulisi olemaan todellakaan olemaan alani, opin että valmiit käsikirjoitukset eivät todellakaan ole mua varten! Niinpä sitten alkoi se tuskailu, että mitä ihmettä sitten? Ei ollut minkäänlaista käsitystä mitä haluaisin, kun olin aina ajatellut oikeastaan vain tuota yhtä vaihtoehtoa. Tykästyin lukiossa psykologiaan ja erityisesti sosiaalipsykologiaan, joten päädyin hakemaan sitten lukemaan sosiologiaan yliopistoon.
Pääsykoevaiheessa iski jo epätoivo sen suunnitelman kanssa.. En ole koskaan ollut ahkera opiskelija, sillä hyvin pienellä vaivannäöllä olen saanut itselleni riittävän hyviä arvosanoja. Mulla ei siis todellakaan ollut mitään lukurutiineja, joten en saanut pääsykoekirjaa luettua edes kahta kertaa, vaikkei sinä keväänä ollut edes koulua tai töitä (olin kirjoittanut ylioppilaaksi jouluna). Yllätysyllätys en sitten päässyt sisään.
Sen jälkeen olinkin sitten aivan pihalla siitä, mitä seuraavaksi tekisin. Mikään ala ei tuntunut kiinnostavalta. Äiti alkoi ahdistelemaan, että hae jälkihakuna vaikka amikseen ja hae sitten ensi keväänä uudestaan, tai mene töihin. Ensin nyrpistelin nenääni ajatukselle amiksesta, eihän sinne nyt enää lukion jälkeen voi mennä.. Ja enhän minä nyt niin luuseri ole, että menisin amikseen!
Päästyäni yli ennakkoasenteesta, katselin sitten niitä jälkihakuja. Luin ensi kertaa lähihoitajakoulutuksesta, enhän edes ollut kuunnellut ikinä opotunneilla amisjuttuja, kun en ollut niitä ikinä edes harkinnut. Tajusin silloin, että tuohan voisi olla mun juttuni, lapsiin ja nuoriin erikoistunut lähihoitaja! Koko ikäni olin oikeastaan tehnyt juttuja, joita tuossa ammatissa saa soveltaa ja joista on ollut siihen hyötyä.
Hain sitten jälkihaussa lähihoitajakoulutukseen, mutta posti onnistui tietenkin hukkaamaan hakupaperini ja se jäi sitten siihen.. Hain syksyn yhteishaussa uudestaan ja seuraavan vuoden alussa aloitin opinnot. Kertaakaan sen jälkeen en ole katunut, että tälle tielle lähdin, vaikka se vaati ensin asennemuutoksen ja pientä ylpeyden nielemistä. Mulle oli siihen saumaan oikea valinta, sillä en olisi jaksanut opiskella yliopistossa/ammattikorkeassa. Nyt olen jo pari vuotta ollut töissä valmistumisen jälkeen ja olen todellakin oikealla alalla :) Jossain vaiheessa olisi ajatus lukea itseni vielä lastentarhanopettajaksi/sosionomiksi, kunhan lukuintoa on kertynyt!
Edellisenä kommentoineelle anonyymille vastauksena siis: lukion jälkeen voi todellakin mennä amikseen, sitä varten on siellä ihan omat linjatkin. Opiskeluaika lyhenee silloin kolmesta kahteen vuoteen ja ryhmäkin on todennäköisesti mukavampi, kun kaikilla on se vähintään kolme vuotta enemmän ikää kuin peruskoulupohjaisilla ryhmillä. Koulutuksesta putoaa lukiopohjaisilla pois kaikki matikat, kielet yms., vain ammattiaineita opiskellaan. Todistukseen tulee hyväksiluettuina numerot suoraan lukion päättötodistuksesta. Amis on myös siis hyvä paikka käydä korottamassa 2. asteen koulutuksen päättötodistusta, jolloin saa paremmat lähtöpisteet jatko-opintoihin.. Ainakin mulla on amiksen todistuksessa parempi keskiarvo kuin lukiossa, hyviä numeroita kun saa vähemmällä vaivalla ja isompi osa oppiaineistakin oli kiinnostavampia :P
Komppaan monien muiden tarinoita täällä, ja painotan että sen oman tien löytyminen voi oikeesti kestää aivan uskomattoman kauan. Itse olen yo 2000 enkä vieläkään tiedä mikä minusta lopulta tulee isona.
VastaaPoistaTiedän että on kova paikka luovuttaa, lopettaa opiskelu jossain, ja se käy todellakin ylpeyden päälle - itse luovutin 3kk jälkeen laboratorioalan opinnoista koska en tajunnut mitään mitä siellä tapahtui ja taisin saada siinä paikkeilla pienen hermoromahduksen. Olin pyrkinyt moneen paikkaan, niin yliopistoon, korkeakouluihin kuin ammattikouluihinkin, ja luulin löytäneeni alani, mutta eipä sittenkään.
Luulisin että tärkeintä on tajuta että nykyään elämä ei ole kellään niin yksiviivaista kuin vanhemmalla sukupolvella. Lähes kukaan nuori ei kohta ole ollut vain yhdessä työpaikassa tai opiskellut vain yhtä alaa. Ei ole häpeä vaihtaa alaa, moni vaihtaa, et ole yksin, niinkuin kommenteistakin näkyy.
Joskus kasvaa ihmisenä niihin valintoihin jotka tuntuivat väärältä nuorempana. Hae ihmeessä siihen paikkaan joka tuntuu oikealta juuri nyt. Luota vaistoosi. :)
- E -
Laura: kiitos kommentistasi (: hienoa, että säkin saat paperit nyt amiksesta vihdoin ja voit jatkaa eteenpäin kunnolla, minne ikinä haluatkin mennä. ja ikätovereihin ei kannata itseään vertailla, sen olen jo oppinut, tai ainakin ajatella, etten varmasti tule olemaan viimeinen, joka tiensä tässä maailmassa löytää
VastaaPoistaMaiju Emilia: kiitos (: pistän blogisi osoitteen mieleen ja käyn varmasti joskus paremmalla ajalla kurkkaamassa sitä
H: kokemuksella sanon, tuon varasuunnitelman kääntäminen pääsuunnitelmaksi voi olla ihan fiksu juttu myös, etenkin jos ei oikein tiedä mitä haluaa. oma aika ulkomailla ainakin laittoi asioita perspektiiviin ja sitä en vaihtaisi mihinkään (:
Mansikka: ihana kuulla että olet löytänyt tiesi pienien mutkienkin kautta. toivottavasti saat pian myös töitä (:
Nekku: kiitos hirmuisesti kannustavasta kommentista! salaa vähän kadehdin sua kun olet jo oikealla alalla :D
Doo: ensimmäinen askel on kieltämättä ollut myöntää asia muillekin kuin vain itselleni ja "olen ihan väärällä alalla"-vitseille. nyt tuntuu, että olen saanut pyörät pyörimään oikeeseen suuntaan ja se lohduttaa
Petra: tsemppiä kovasti lukemiseen! mulla iskä aina kertoo tarinaa, miten se pääsi vasta toisella (vai kolmannella) yrittämällä yliopistoon ja muistan miten se aina paasaa "kun aluksi hain, menin sinne, että pääsin armeijasta päiväksi vapaille, mitään en osannut. seuraavana vuonna pidin huolen, että osasin pääsykoekirjat vaikka unissani ja pääsinkin helposti sisään". Eli uskon, että jos motivaatiota vain on tarpeeksi, aukeaa ne koulun ovet siinä vaiheessa kun vain on tietoa, jolla sen todistaa (:
pupupupu: kiitos (: olen itse samaa mieltä siinä, että jokainen välietappi matkalla sinne oikeaan määränpäähän kasvattaa ja auttaa ymmärtämään sitä mitä oikeasti haluaa. vaikka olenkin väärässä koulussa, olen oppinut hurjasti asioita ja en kadu hetkeäkään, että tänne tulin. toivoisin vaan, että ala olisi ollut oikea
35 kiloa kosmetiikkaa: ihanaa, etten ole yksin (: koita tsempata itseäsi lukemaan kirjoituksiin (allekirjoittanuthan ei suunnilleen kirjoja avannut) ja jos matematiikanopettajan ammatti kiinnostaa, ei kannata jättää hakematta, jos pelkäät ettet pärjääkään. sen koulun voi aina jättää kesken, mutta jos et edes hae, et voi tietääkään olisiko se ollut just se täydellinen vaihtoehto sulle
Jenni: kiitos, että keroit kokemuksestasi (: toivottavasti nyt pääsisit kouluun, johon todella haluat
Mizhiru: tsemppiä sulle myös kovasti vaikeaan kevääseen! muista että olet kuitenkin vielä nuori, eikä välivuosikaan tossa vaiheessa välttämättä ole huono ratkaisu, ellet tiedä hyvin mihin haluat hakea (:
Papu: kiitos, sanasi lohduttivat paljon (: tätä menoa luultavasti painin saman ongelman kanssa vielä 15 vuodenkin päästä, mutta noh, siihen on vielä aikaa :D
Serrated B: kiitos kovasti ja hurjasti tsemppiä myös sulle (:
Ano 1: tämä neiti sanoo, että lähde ihmeessä ulkomaille! sieltä pääsee aina takaisin, mutta kaduttaa, jos sinne ei edes yritä lähteä (: suosittelen siis lämpimästi niitä ulkomaita, joista tässä itsekin vielä haaveilen
VastaaPoistaLumi: kiitos kommentistasi (: olen samanlainen ihminen, että pidän käytännöntyöskentelystä paljon, jota onneksi toivomillani aloilla saisinkin harrastaa. ennen kuin lähdin AMKiin olin pettynyt itseeni kun en mennytkään yliopistoon, parin viikon amkissa olon jälkeen tajusin, etten varmaan ikinä selviäisi yliopiston luennoilla...
Snusmumriken: kiitos kovasti, että olit valmis jakamaan oman tarinasi näinkin yksityiskohtaisesti. hienoa, että olet löytänyt itsellesi oikean alan ja ihan hurjan paljon onnea kevätvauvan johdosta (:
intootje: olen vähän samanlainen, helpolla peruskoulut ja lukiot käynyt ihminen, joka vain osasi hyvin yrittämättä. nyt sitten stressi onkin korkealla kun oikeasti haluan jonnekin päästä sisälle, eikä ne hakukohteet ole sellaisia "kunhan nyt jonnekin haen"-kouluja
Ano 2: älä ajattele itseäsi luovuttajana, vaikka palaat takaisin kotipaikkakunnallesi! olet niin nuori vielä, että tuossa iässä on ihan sallitttavaa vielä nojata takaisin vanhempiin ja päättää, ettei se omien siipien kokeilu tässä vaiheessa ollut oikein. ja niin kuin ninakin tuossa alla omassa tarinassaan kertoi, ei ole yhtään hullua lähteä ammattikouluun lukion jälkeen. yksi ystäväni lähti lukiosta ammattikouluun opiskelemaan parturi-kampaajaksi, ja hän ainakin on sitä mieltä, että juuri oikeaa kautta lähti oikealle alalle (:
Nina: sen vähän minkä sua tunnen, en olisi ikinä arvannut, että olet joskus näyttelijän uraa kaavaillut (: jotenkin olin ajatellut, että sulle on ollut kuviot koko ajan selvinä (niin kuin monilla lähihoitajaystävilläni on ollut jo pitkään) kun sovit mielestäni niin loistavasti alalle jolla olet :D
E: kiitos kovasti kannustavasta kommentistasi (: yleensä yritän pysyä valintojeni takana ihan liian pitkään, vaikka oma vaisto sanoisi toista. nyt onneksi uskallan lähteä tilanteesta, joka ei enää tunnu oikealta
VastaaPoistaIhan samaan aikaan ahdistelet näitä kuin minäkin... Olen tässä nää pari päivää ollut ihan maassa, kun en tiedä minne haluaisin hakea ja jos löydän jonkun mielenkiintoiselta vaikuttavan alan niin ei ole enää aikaa lukea tarpeeksi pääsykokeisiin ja en edes olisi varma että se on mun juttu...:( Ahdistun aina opiskelusta, enkä oikein ole ainakaan tähän asti pitänyt siitä, joten nyt olen yrittänyt etsiä jotain missä opiskelu ei tuntuisi niin pakko pullalta. Vähän mahdottamalta tuntuu. Hain viime vuonna Helsingin yliopistolle ja vaikka oli motivaatiota ja kaikkea niin kahden pääsykokeissa vaadittavan kirjan hallitsevasti lukeminen oli vähän toinen juttu. Tosin silloin yritn myös vielä vähän opiskella Tkk:lla ja käydä töissä samalla. Nyt en ole enää käynyt Otaniemessä edes kieliä lukemassa jota tein kuitenkin viimevuoden...
VastaaPoistaPakko viel kysyä, missä ulkomailla olit :)?
VastaaPoistaOlen toi Ano 2. Aloin itkeä lukiessani vastaustasi. En oikeastaan edes tiedä miksi. En ole pitkään aikaan saanut kuulla kannustavia sanoja, joten kiitos niistä. :)
VastaaPoistashiny: kuulostaa aika ikävältä toi sunkin tilanne... toivottavasti se selviäisi pian ja ehtisit kunnolla pääsykokeisiinkin lukea
VastaaPoistaH: olin jenkeissä (:
Ano: ihana kuulla, että sanoistani oli apua (: